Reino Rinne, suuri henki

Miten syntyy suurmies ja suuri kirjailija, sellainen kuin maan kaikkien luonnonystävien kunnioittama Kuusamon karhu, koskisodan voittaja, hellittämätön elämän suojelija, kolmenkymmenen kirjan tekijä Reino Rinne? Samoista aineksista kuin jokainen ihminen, perintötekijöistä ja ympäristön vaikutuksesta.

Mutta mikä erityinen virikerikkaus kätkeytyisi Reino Rinteen varhaisympäristöön posiolaisen metsänvartijan lapsilaumassa tai suoranaisen köyhyyden kokemuksiin pula-aikaisilla nuoruuden savotoilla? Taitaa olla niin, että perintötekijät ovat sittenkin ratkaisevia, että Rinteen kaltainen nero ja näkijä olisi sattuman oikusta voinut yhtä hyvin syntyä vuoroneuvoksen poikana Helsingissä. Ratkaisevaa on peritty kyky käsitellä elämän materiaalia, imeä siitä olennainen, ja ymmärtää.

Tällaista ehkä latteaa ihmettelyä en pysty välttämään, kun lasken tyrmistyneenä käsistäni Rinteen vasta ilmestyneen loistavan pääteoksen LUOTIIN KOILLISMAA. Olen haltioitunut, lumoutunut ja onnellinen myös omasta itsestäni: minulla on vielä jäljellä kyky hurmioitua kirjasta. En ole kokenut sellaista neljäänkymmeneen vuoteen, en sitten Karamazovin veljesten, Rikoksen ja rangaistuksen, Oblomovin tahi ainoastaan nuoreen mieleen vetoavan Arosuden.

Minua arveluttaa, että saatan tehdä Reino Rinteen kirjalle ja lukijoille vahinkoa. Tiedän kokemuksesta, että ylettömästi kiitetty kirja, näytelmä, elokuva on helposti pettymys. Korkealle viritetyt odotukset eivät mahdollista niiden ylittämistä, eivät oman löytämisen riemua. Mutta lohduttaudun sillä, että Raamattuakin on paljon ylistetty ja hehkutettu, ja silti sillä on paljon kiihkeitä ihailijoita. Ja juuri Raamattu on ainoa kirja, johon edes jossakin katsannossa voisin verrata Koillismaata.

Sitä paitsi minun täytyy saada purkaa innostustani, etten läkähtyisi. Se mikä minua ei vähääkään arveluta on säälivä hymy niiden taholta, jotka eivät rajua Rinteen suuruutta. Eivät Raamatusta, Karamazovista ja Seitsemästä veljeksestäkään kaikki innostu, ja silti ne ovat maailmankirjallisuuden huippuja.

Itse tiedän olevani erittäin perehtynyt kaunokirjallisuuden suurkuluttaja. Eniten luen kotimaista kaunokirjallisuutta, jonkin verran elämänkatsomuksellista kirjallisuutta. Niillä aloilla olen asiantuntija, tyylistäkin tiedän yhtä ja toista. Tietokirjallisuuteen kyllä suhde katkesi kerta kaikkiaan koulussa ja viimeistään lyhyen ja kunniattoman yliopisto-opiskelun aikana.

Näillä eväillä haluan esitellä KOILLISMAATA, keroa mikä siinä kiehtoo. Sanon sen ensin lyhyesti. Ihailtavaa on Reino Rinteen lahjakkuus tarkkailla asioita laajalti ja lavealti pilvien päältä ja samalla elää hehkuvasti todellisuudessa. Ihastuttaa hänen eläytymiskykynsä, rakkautensa aatteeseen, filosofiaan, kulttuuriin, luontoon ja koko maailmaan. Koillismaa on lähes 500 sivun järkäle, jonka viime vuosina väljähtyneiden kriteerien mukaan on luokiteltava romaaniksi, vaikka se on rakenteeltaan kunniahimoinen kooste erilaisista kerronnan lajeista, ehkä vähän samaan tapaan kuin jokin Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema.

Teos liikkuu suvereenin tenhoavasti ajassa edestakaisin ja tajunnan eri tasoilla, ammoisesta menneisyydestä tulevaisuuden näkyihin, unien maailmasta ja tuonpuoleisesta, Rinteen termillä "antimaasta", reaalitodellisuuteen, "ilmiin". Oppipoikakirjailija panee merkille, miten notkeasti ja taitavasti teksti soljuu eri tasojen saumakohtien yli, ilman aasinsillan häivettäkään. Ja miten kielivirtuoosi luo uudissanoja, mutta vain tarvittaessa, ei koskaan liikaa, häiritsevästi. Menneisyyden kuvitelmissa Rinne eläytyy aikoihin, jolloin Koillismaata peittivät kymmenen kilometriä korkeat vuoret, hänen "Kimalajansa".

Tuonpuoleisen näyissä hän milloin keskustelee Leo Tolstoin ja Taata Sillanpään kanssa, milloin antaa puheenvuoron Pojalle tai itse Jumalalle. Häkellyttävä on Rinteen lukeneisuus ja kyky suodattaa kultajyvät inhimillisestä kulttuurista. Unessa Rinne saattaa joutua pitkälle hiihtoretkelle, erävaellukselle Mauno Koiviston kanssa. Kirja alkaa hurjalla kuvaelmalla, jossa saastuminen ja ehtyminen, tai kenties neutronipommi, on hävittänyt Kuusamosta ihmisen, mutta säästänyt maiseman muodot, rakennukset. Autioille kaduille ja kujille saapuvat käväisemään ja kommentoimaan entiset asukkaat, kaikki Rinteen ystävät, reaalitodellisuuden sekä elävät että vainajat.

Usein miten Rinteellä on mukanaan salaperäinen Soela, joka on vuoroin kirjailijan naispuolinen "alter ego", vuoroin uniolento tai ystävätär tai morsian "ilmissä" - lukija tulkitkoon. Soela tervejärkinen ja teräväsanainen viisaus varmaan lämmittää feministisiäkin, kuten Rinteen arvostus naissukupuolta kohtaan yleensäkin. Realistiset elämänkertajaksot sivuuttavat muutamin viittein lapsuuden ja nuoruuden ja vielä sotamuistotkin. Jotkin tunnustukselliset, avoimesti porautuvat jaksot tuovat mieleeni Kihlmanin Ihmisen joka järkkyi. Perusteelisemman käsittelyn saa pitkä lehtimiesura, johon sisältyy Koillissanomien perustaminen ja dramaattinen alkutaival sekä Koillismaan käsitteen ja maakuntahengen luominen. Koskitaistelusta kuvataan muutamia keskeisiä näytöksiä. Kaikin kohdin kirjan teksti ei muuten ole merkityksillä ladattua tai raskautettua, mukaan mahtuu myös kepeää jutustelua ilmavuuden saavuttamiseksi.

Vaikka Rinteen kaltainen kirjailija ehkä olisi voinut nousta soihtuna missä maankolkassa hyvänsä, niin yhdestä seikasta saamme kiittää hänen syntyperäänsä. Tuonne itään ja koilliseen, Heikki Turusen, Kalle Päätalon ja Reino Rinteen maille näyttää keskittyvän kaikkein ilmeikkäin kieli ja rikkain sanavarasto. Muistelen elämäni suurinta puhetaidon elämystä, taivalkoskelaista tielaitoksen autonkuljettajaa, jonka valikoimaan toissakesäisessä kahvipöydässä mahtui ainakin kymmenentuhatta sanaa.

Rinteen dialogi on minun korvaani rikkeetöntä. Luonteva dialogihan ei onnistu moneltakaan kirjailijalta, tai sitten se on tämän ainoa valtti. Sellainen monumentaalikirjailija kuin Linna kirjoitti loistavaa dialogia, mutta suora kerronta oli kovin kankeata; Rinne hallitsee molemmat. Ihastuksen ailahduksia herättää myös Rinteen pettämätön moderni tyylitaju: milloin kynä uhkaa lähteä liitämään kohti pateettisuutta tai saarnaa, se vedetään vikkelästi alas itseironisella pudotuksella. Muutenkaan 82-vuotiaassa kirjailijassa ei ole vanhuksen asenteita ripaustakaan, päinvastoin hänen ketteryytensä ja virkeytensä melkein hirvittää. Tietysti Koillismaan aineisto ja ajattelu edellyttävät vahvaa elämänkokemusta, laajaa kaarta.

Sattui niin että kuvana syksynä otin viimeinkin esille myös Kalle Päätalon, jota olen säästellyt "vanhain päiväin varalle". Tarjoutui samalla vertailla Koillismaan kahta mestaria. Muuttunut selkonen oli odottamaani paljon suurempi ilonaihe. Tiesin toki Päätalon maineen arkitodellisuuden pikkutarkkana rekisteröijänä, mutta yllätyin syvällisestä psykologisesta kuvauksesta, ihmisen tunnetilojen ja hienovireisten sosiaalisten suhteiden erittelystä. Suosittelen lämpimästi Päätaloakin niille, jotka ovat hänet kiertäneet. Kunhan vain, kriitikko Vesa Karosta lainatakseni, "ylittää Päätalon hitauskynnyksen", hänen maailmansa on nykyisen turhautuneen pirstaleisuuden keskellä sanomattoman hyvää tekevä, turvallinen. Päätalon todellisuus on levollinen, rehellinen ja konkreettinen; työnteko on vankkaa ja palkitsevaa, ihmisoikeudet lunastetaan velvollisuuksilla.

Mutta Kalle Päätalo on kirjuri, kirjanpitäjä, Reino Rinne suurten linjojen vetäjä, ajattelija ja näkijä, jonka katse ulottuu Koillismaalta yli maapiirin ja ajasta aikaan.

Ensi kuulemalta voi hämmästyttää, että Rinne aloitti - teoksella ANNA MINULLE ATOMIPOMMI 1970 - maailmankatsomuksellisen, kantaaottavan kirjoittamisensa vasta 57-vuotiaana. Nuoruuden teokset olivat laadukkaita, mutta eivät huomattavia kansankuvauksia. Arvoituksen helppo avain on vuosiluvussa. Rinnekään ei ole jonkun Nostradamuksen kaltainen, täysin intuitiivinen ennustaja, vaan vahvasti tietoon pohjautuva maailman selittäjä. Ja vasta 1960-luvun kestäessä tapahtui ja oli nähtävissä tämä luonnonjärjestelmän luhistuminen ja ihmisen irtautuminen kiinnikkeistään, maasta ja vedestä. Vasta sen jälkeen oli nähtävissä tekniikan, "teknotodellisuuden" koko kauhistavuus, länsimaisen ja suomalaisen ihmisen suhtautuminen koneen ja tietokoneen hirmuvaltaan tarpeettomaksi, itsemurhaiseksi ajelehtijaksi.

Tekniikan perimmäistä tuhoisuutta Rinne painottaa selkeästi. Siltähän, järkyttävää kyllä, eivät monet luonnonystävätkään vielä ymmärrä, vaan päästävät suustaan sellaisia sammakoita kuin "tekniikka on hyvä palvelija, mutta huono isäntä" - samalla kun jo ovat täysin koukussa, orjina. Kuinka Rinne kaikesta huolimatta jaksaa uskoa ihmiseen..., ei, siihen peruserehdykseen ei älyllinen ja historian uusimpiakin lehtiä tiiviisti seuraava Rinne sorru, hänen dialoginsa ihmiskunnan aikaansaannoksista on murskaava ja armoton. Mutta siihen vähään mikä ihmisessä on hyvää ja loistavaa, kulttuurin liekkiin, hengen aateliin, lähimmäisenrakkauden parhaisiin näyttöihin, siihen Rinne vakaasti luottaa - ja on säilyttänyt uskon, että ihminen voi olla palautettavissa järkiinsä.

Kun luen ja näen, että Reino Rinteeltä puuttuu minun katkeruuteni ja kireyteni, minun ja monen muun pohjimmainen epätoivo, etsin selitystä muualtakin kuin persoonallisuuden eroista - tahi sitä, että Rinteen lähtökohdat ovat juurevammat, kauempana niissä ajoissa menneisyydessä, jolloin ihmisyksilö tiesi paikkansa. Luulen, että Kuusamon koskisodan voitto selittää jotakin. Se antaa Rinteen omassa elämäympäristössä kaiken viheliäisyyden keskellä voimaa ja optimismia - siinä, missä minä useimpien luonnonsuojelijoiden tavoin olen hävinnyt kaikki taisteluni.

Silti uskallan luottaa objektisuuteeni ja panna yhden ainoan poikkipuolisen reunamerkinnän Rinteen elämänfilosofiaan. Hänelle vapaus ja kansallinen itsenäisyys ovat vielä kalliita arvoja, minulle ne ovat jo selkeästi kielteisiä, jos maailman vaa'an punnukset on asetettu oikein.

On vaikea kuvitella luonnonystävän - tai ylipäänsä suomalaisen sivistyskodin - kirjastoa ilman Reino Rinteen tuotantoa. Sinne kuuluu ainakin näytteitä hänen lyhytproosastaan, aforismeistaan, runoistaan. Lapin rauha, jännittävä kertomus matkasta ympäri poltetun Lapin heti sodan jälkeen, kuuluu sinne Linnan, Acerbin ja kumppanien matkakuvausten joukkoon. Mutta Luotiin Koillismaa on välttämätön, kirjaston kulmakivi. Sillä tähti on syttynyt ja loimottaa koillisella taivaalla. Se on johtotähti.

Pentti Linkola (Suomen luonto 2/96) 

Pentti Linkolan ja Reinon sanomalehtikatsaus Suonnasaaren pirtissä 17.7.1993. 

© Copyright 2021 ReinoRinne.fi