Niin merkillistä on, että jokaiseen jouluuni liittyy joku tietty kirja - ei kirja, jonka minä valitsen, vaan kirja, joka valitsee minut. Tämän joulun alla se on taas löytynyt - tänä vuonna se on Reino Rinteen "Luotiin Koillismaa".
Itse en kyllä uskoisi, jos joku tulisi minulle väittämään, että kahdesti vain olen tämän Reino Rinteen tavannut, oikein sillä tavalla silmätysten, että on puhuttu toinen toisilleen, vastattu saman tien, eikä vain kirjekuoresta paperilla, tai kirjan sivuilta. Totta se silti on. Ja olkoon vielä vaikka niinkin, että viime tapaamisestamme on lukematon määrä vuosia, niin tuntuu se silti siltä, että aivan äsken suunnittelimme tekevämme Karhun kierroksen tulevana kesänä, minäkin muka arvelin, että jaksan - ja ehkä olisin jaksanutkin. Sillä se tuleva kesä on jo monen suven takana.
Mutta tällä tavalla harvinaisesti ystäväksi tulee joidenkin kanssa, niin, että on kuin olisi läsnä koko ajan. Tai niin kuin ei aikaa olisi. Ja se tässä on ihmeellistä, kun kumminkin eletään tässä ajassa yhä.
Harvinainen tuttavuus saattaa tulla oudosta kuvittelemisen kyvystä. Vähän lapsenmielisestä ajatuksesta, että tekee todeksi semmoisenkin tapaamisen, joka on jo mahdoton ajassa, että elää antiaikaa ja välittää kuvan siitä kuinka se olisi juuri nyt, oikeasti.
Tämänkin takkavalkean, jonka äärellä minä keskustelin innokkaasti Reino Rinteen kanssa vaikka yksin ollen, Reino Rinne siirtää kepeästi likemmäs ihmeellistä kirkasta Kitkaa, välkkyvää vettä, ja istuttaa sen äärelle Tolstoin ja hänen Sonjansa muistelemaan, miksi niin tutusti soinnahtaa mielessä Soltzenytshinin nimi: näin tekee Rinne uusimmassa kirjassaan, tämän syksyn romaanissa "Luotiin Koillismaa", jota hän viimeisessä kirjeessään arveli vihoviimeisekseen, elämänsä kirjaksi, sateenkaarekseen - vuosikymmeniä sitten aloitetuksi, mutta tekemisessä oman aikansa ottaneeksi ja vasta nyt valmiiksi lauseiksi muodostuneeksi.
Jos se nyt on romaani. Minä nimittäin sitä sillä tavalla, koska minulle romaani on fiktiota, tai sekoitettua todellisuutta ja hyppysellinen fiktiota, tai päinvastoin. Antimaassa, antiajassa kaikki olisikin toisin, mutta nyt luen tätä kirjaa tässä ajassa ja tässä maisemassa, tasaisesti valkoisessa, kuljen polkua sanojen viidakossa ja ilmaisten viidakossa, elävien tai kuviteltujen ja luotujen. Kuljen Reino Rinteen elämää niin kuin hän tahtoo minun sitä kulkevan, Kuusamon kaatamaton karhu, jonka ääni yhä yltää koskien pauhun yli ja koskettaa, niin tosissaan koskettaa tässä hämärässä, jota vain takkatuli valaisee. Sanoo.
"Teknokulttuurin mittaamattoman ylellisyyden saavuttamiseksi menetettiin maan aarteet, metsät kaikkinensa, mineraaliset ja fossiiliset voimat, vesien terve kala- ja lintuelämä, entisihmisten raivaamat ja pyhinä pitämät pellot sekä ihmisten vapaus."
Muistelee tuttujaan, ystäviään, kuusamolaisiaankin. kertoo Koillissanomista, lehdestä jota toimitti kuin hurmioituneena - ja siinä joutui kätkemään unelman "vapaa kirjailija" naftaliiniin, kuten itse sanoo. Muistelee Pekka Tiilikaista, sitä sinivalkoista ääntä, jolle antoi viimeisen silauksen. Ja sitten yhtäkkiä vaeltaa jo Tolstoin ja Frans Eemelin kanssa. Frans Eemeli muistelee Myllykouluaan, Tolstoi Jasnaja Poljanan luontoa, mutta Reino Rinne näkee vielä tämän päivän, selittää hämeenkyröläiselle:
"Sota on ihmiskunnan nykyisen kehitysvaiheen vastenmielisin ja tuhoisin jänne, sanot kirjassasi. Nyt se murhaa luontoa. Niin ovelasti, ettei sitä ihmissuku yleensä edes tajua. Luontosotaa johtava ja kaikkialle vyöryttävä bisnestäjä, hallitsevien valtioiden superkassara, sanoo tekevänsä kaiken nimenomaan ihmisten tähden, ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseksi, saavutetun elintason turvaamiseksi. Mutta eivät bisnestäjät ihmistä ajattele. Valehtelevat. Ja orjat uskovat."
Niin puhuu Suonnansaaressa Reino Rinne ja puhuu kirjansa lehdillä, ja voi kun olisi kyllin kuulijoita! Voi kun olisi riittävästi niitä, jotka uskovat yhtä vakaasti kuin kuuset, koivut, männyt, haavat ja katajat uskovat puolestapuhujaansa, jota rakastavat. Ja tänä jouluna, keskellä valkoista pimeää, olisi tapahtunut kuin tähden kiihkeä leimahdus, tämä käsittäminen: "Pitäisi jättää ostamatta joka toinen auto, televisiovastaanotin, pakastekaappi, joka toiset kengät ja sukkahousut, joka toinen turkki ja käsilaukku . . . " Eihän se ole edes paljon ehdotettu, ei kaikesta luopumista. Vain joka toisesta!
Hellevi Salminen, Ilkka 20.12.1995