Lapin rauha oli tuhkaa ja toivoa

Lapin sodasta ja evakkoajasta on kirjoitettu pitkä rivi kirjoja. Kokihan Lappi maaperällään vuosina 1939- 1945 kolme sotaa. Mutta tätä katkeraa ajanjaksoa seurasi lopulta rauha. Eräs, jota kiinnosti Lapin asettuminen rauhantilaan, oli monipuoliskirjailija Reino Rinne. Hän koki merkillisen vietin lähteä tutustumaan matalaksi iskettyyn kotimaakuntaansa kesällä 1946. - Kertyi kokoelma muistiinpanoja, jotka olivat kateissa Kuusamon koskisotaan saakka eli 17 vuotta. Nyt Reino Rinne on koonnut noista muistiinpanoistaan mainion vaelluskirjan "Lapin rauha". Kun kohtalo nakkasi vielä mukaan taiteilija Helmer Selinin, niin tämä teos sai valokuvien ohella sävytykseensä harvinaisen hyvin Rinteen tekstiin sulautuvan lyijykynäpiirroskuvituksen. - "Lapin rauha" täydentää mainiosti pohjoista Suomea kuvannutta vaelluskirjojen sarjaa, joista ovat aikaisemmin vastanneet sellaiset nimet kuin Samuli Paulaharju, Ilmari Kianto, I.K. Inha sekä Arvo K., (=Korhonen) - Näen myös tämän " Lapin rauhan" myötä Reino Rinteen siirtymisen lopullisesti siviiliin.

Reino Rinteen lähteminen tutustumaan tuhkana olleeseen Lappiin kesällä 1946 oli eräänlainen hyppy taloudelliseen tyhjyyteen. Hän oli tuolloin Kalevassa toimittajana ja ehkä esitti kesälomakuukautensa jatkeeksi kuukauden palkatonta jatkelomaa. Mutta tuo hänen hankkeensa ei saanut syttymään tulta kiehisissään ja Rinne teki hullun rohkean tempun: hän sanoutui irti Kalevasta ja lähti perheellisenä miehenä ilman palkkion toivoakaan tarpomaan laajaa ja tyhjää Lappia. Toverit jäivät toimitukseen - heidän joukossaan Martti Suontilakin. Sittemmin tuleva Lapin Kansan päätoimittaja.

Työvälineistäkin on olevinaan nuusaa. Kynä ja lehtiö sentään olivat. Ja sodan aikaiselta TK-veljeltään Vilho Uomalalta hän sai lainaksi kuvanottokoneen.

Muoniossa kohtalo heitti Rinteen matkakumppaniksi taidemaalari Helmer Selinin. Molemmilla miehillä oli sama tavoite: löytää sen päivän Lappi.

Seuraava pysähdyspaikka oli vähintäänkin uupelo. Mutta jostakin löytyi jonkunlainen katto pään päälle. Ellei muuten päässyt yönvanhaksi, levittivät Lapin kulkijat Rinne ja Selin öljykankaansa sopivaan maanpaikkaan ja ottivat nirvanansa peitehuovan alla. Kyllä Lappi omistaan huolen piti.

Kaksikon matka jatkui Hetasta kohti Näkkälää. - Eräpolku niin kuin runo, oli Rinteen toteamus. Matkalla he makustelivat Lapin sanoja ja muistelivat niiden käyttäjiä: Samuli Paulaharju, Arvi Järventaus, E.N. Manninen... Heidän tietoisuuteensa putkahti myös taiteilija Alvar Outakka, joka aikoinaan eteläisten taiteilijaveljien kertoman mukaan lähti Lind-nimisenä viinapirua pakoon eteläiseen Lappiin - ehkäpä onnistuikin siinä.

Helmer Selin piirteli lähes kynä savuten kuvia monista mainioista näkkäläläisistä. Lehtiökuviin pääsivät Posti-Hermanni, Aukusti Vanhapiha, Armas Niemelä ja Näkkälän "tuntematon".

Maailmanmies Arma Niemelä

Vaasalaissyntyinen lapinmies Armas Niemelä oli ulkomaan matkoineen todellinen poikkeus Lapin miehistä.

- Oletteko te käynhet Saksassa, kertoili Armas Niemelä - Mie se vain oon ollu kuusi kuukautta Saksassa.
Saksan kokemuksista hän vielä totesi: - Siellä juuri silloin muuan hullu piti puhetta ja karjui niin että kieltä ymmärtämätön pelkäsi. Kuulin mie sen Hitlerin puhuvan ja opas sanoi, että siinä on suuri mies. Mutta en mie vain silloin arvannu että sama karjuja vielä polttaisi meijänkin tönömme...

Armas Niemelä oli kuulunut yhteiseen pohjoismaiseen lappalaisten kiertueeseen 1930-luvun Saksassa. Kiertueella oli 50 poroa, 12 lapinkotaa ja muuta kansallista kampetta. He olivat käyneet Berliinissä, Königsbergissä ja Münchemissä.
Isko Näkkäläjärvi puolestaan suunnitteli kuolleen vaimonsa haudalle suomalaista hautakiveä: - Pitää ees kotimaan kivi kummulle hommata. Onpahan ehkä vähän kotoisampi nukkua...

Uudempi matka ylämaihin

Reino Rinne teki melkein heti entistä retkestä kotiutuneena uuden matkan nyt pääväylää pitkin aina Utsjoelle saakka.
Inarin kirkko oli tuhkana ja raunioina. Sitten hautuumaalta Rinne löysi pienen ihmeen. Keppiin kiinnitettyyn vaneerilappuseen oli kirjoitettu kankealla käsialalla: Tässä lepää tuntematon lapsi.

Tuntematon lapsi? - tuumaili katselija. - Lapin kirkon raunioilla tuntemattoman hautakumpu. Ei tuntemattoman sotilaan vaan tuntemattoman lapsen...

Kello lojui hylätyn tuntuisena raunioilla. Saksalaiset olivat käyttäneet sitä hälytysvälineenä. Reunaa kiersi teksti: Kaikki, joissa henki on, kiittäkää herraa. Hallelujaa.

Utsjoen saamalaiskeskus - Otsjokka

"Lapin rauhaa" kuvaavien toverusten matka jatkui postikuormurilla Inarista kohti pohjoista.

Utsjoen asioista vastasi lähes kaikilta suunnilta yksi mies. Katekeetta Albert Keskitalo. Hänen äänensä oli lehtien toimituksessa tuttu, sillä viisi lehteä haravoi - joukossa muiden mukana Kaleva ja Lapin Kansa - kuulumisia tämän keskuksen kautta.

Albert Keskitalo oli tavallista miestä terävämpi joka asiassa. Ennen kuin Utsjoen lensmanniksi saapui itse Manninen, oli Keskitalo ollut sitä ennen varavallesmannina ainoa poliisi, sitten koulumestari, postinhoitaja, sentraalin hoitaja, majatalon isäntä ja juuri tuo vt. nimismies. Tosiasiallisesti pitäjän ainoa virkahenkilö. Seurakunnassa kun ei ollut pappiakaan.

Utsjokisten evakkomatkasta Keskitalo oli tuohtunut. Väki oli viety pääosin Alavieskaan. Siellä keuhkotauti tarttui vastustuskyvyttömiin lappalaisiin kuin myrkky. Tuo pohjoisessa silloin vielä lähes tuntematon sairaus niitti utsjokisia evakossa neljäkymmentä henkeä. Sama määrä mikä kuoli Utsjoella normaalisti kahdeksassa vuodessa.

Keskitalo itsessään oli melkoinen kulttuuripersoona. Hän oli hankkinut pitäjään 1500 - niteisen kirjaston, hän oli pitänyt kirja-asioimistoa ja kirjoittanut lehtiin Utsjoen oloista.

Utsjoen oleilultaan oli Rinne merkinnyt muistiin ylimääräisenä poliisina toimineen Aslak Guttormin. Homma oli olut jokseenkin kiireetön ja talviseen aikaan oli tärkein tehtävä nimismiehen poron siirtäminen uuteen ruokapaikkaan.

Selkostaivan Kaamaseen

Tuo monien peninkuorminen hiljainen taival oli soutamista ja kävelyä, sauvomistakin mahtui kulkemiseen.
Maisemassa näkyi mäntyjäki. Yksinäinen puhelinlanka leikkasi erämaata polkua noudatellen. Se oli elämänlanka Utsjoelle. Jos tuo johto sattuu katkeamaan, niin sana ei kulje Utsjoelta suuntaan eikä toiseen. Ja remontti vaati usein vuorokausiakin.
Polkujen risteyksissä oli maakien päällä lautainen postilaatikko ja siinä oli Sammeli Laiton Lapin Kansa kivipinon alla. Merkki oli selvä: Posti oli äsken kulkenut.

Seuraava kohtaaminen olikin postimiehen liikkuminen porrastetulla jängällä. Postimies työnsi pyörää. Oli tavaraa piisalle asti. Ylimääräisenä vielä voimapaperissa viikatteita, joita oli käytetty kallittavina aina Rovaniemellä saakka.
Matka jatkui ja Syysjärveltä päin tuli lehmää taluttava selkostalon emäntä vastaan. Hän vei lehmää heinäniitylle, sillä heinäntekijät tarvitsivat tuoretta maitoa. Ja kätevämpää keinoa ei ollut kukaan taivaan kannen alla keksinyt.

Hylkihyljätty kolttakansa

Kolttaheimolaisten tapaaminen oli herkkätunteiselle Reino Rinteelle katkeraa kuultavaa. Heidät oli muun touhun ohessa näköjään täysin unohdettu. Heille oli annettu vain palanen kylmää korpea Sevetistä - että menkää omiin oloihinne ja täyttäkää maa.
Kalaa ei Sevetissä juurikaan ollut. Koko heimon porokantakin oli supistunut suunnilleen sataaan sarvipariin. Erikoisen katkera oli Matti Fotanoff. Koltat oli kerätty evakkopaikoissa parakkimajoituksiin, joiden ympärillä oli sakea piikkilanka-aita.

Tätä Rinnekin ihmetteli: Kuin vankileiri - miksi? Miksi piikkilanka-aita?

Kun nuorukainen Reino Rinne aikoinaan käväisi Posiolta Rovaniemellä, siellä tuoksui puu ja pihka. Se oli rehtien metsämiesten kohtauspaikka, jossa pantiin helpolla elämä risaiseksi.

Reino Rinne tuli tk-miehenä ensimmäisten sotilaiden mukana Rovaniemen Viirinkankaalle syksyllä neljäkymmentäneljä. Viimeiset talot lentelivät ilmaan ja vanhan hautausmaan kiviaita antoi suojaa saksalaisten konetuliaseiden sarjoilta.

Pohjanhovin raunioihin oli raivattu Hovinpohja. Siellä toimi ravintola ja aamuyöllä oli sitten evakosta palanneiden ihmisten vuoro asuttaa Hovinpohjan lattiatilat.

Vuoden 1946 alussa pitivät Pohjois-Suomen sanomalehtimiehet vuosikokouksensa Hovinpohjan ravintolatiloissa.

Reino Rinne teki vähän varhemmin reportaasimatkan tuhkaa harteiltaan puistelevaan Rovaniemen kauppalaan. Täällä hän tapasi eräänä aikana Lapin Kansan vt. päätoimittajana olleen boheemisanomalehtimiehen Matti Pekkalan. Tämä järjesteli omakotitalonsa jälleenrakentamista Viirinkankaalla.

Lapin Kansan päätoimittajaksi Rinne tule 15.2.1947.

Lienee niin, että vain harva päätoimittaja on päässyt niin lähelle lukijakuntaansa kuin Rinne. Yliperän kulkijat kävivät vaihtamassa kuulumisiaan tutun päätoimittajan työhuoneessa. Ja tämä kaikki vaikutti lehden nopeaan levikin nousemiseen. Rinne olisi voinut ihan kiistatta lainata Pietari Brahen sanoja: - Minä oli maahan ja maa oli minuun tyytyväinen.

Reino Rinne on päivännyt vaeltajakesän muistelmat lyhyesti: Oulun Kurkelanrannassa syyskuussa 1946.

Ja "Lapin rauha" koki painomusteen syksyllä 1991.

Pentti Mäensyrja
Lapin Kansa 24.11.1991