Kun 1960 - luvun lopussa otin ensimmäistä kertaa yhteyden Reino Rinteeseen, tein sen Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen vastavalitun puheenjohtajan ominaisuudessa. Kirjeeni oli virallissävyinen ja teitittelymuotoinen. Sellainen kuului tapoihin noihin aikoihin.
Vastauksessaan Reino Rinne totesi kokouksissa isääni, Uuden Suomen "Olli"- pakinoitsijaan. Olli oli todennut tämän hiljaisen leppoisaksi mieheksi, joka kuuluisuudestaan huolimatta sinutteli useimpia kollegojaan. Tältä pohjalta Rinne ilmoitti, ettei hän suostu teitittelemään Ollin poikaakaan. Kanssakäymisemme perusote tuli sillä selväksi.
Ystävyys syveni, kun huomasimme olevamme samaa mieltä miltei kaikista asioista ympäristönsuojelunkysymyksistä. Siitäkin huolimatta, että alan oikea nimitys olisi luonnonsuojelu, koskien suojelun pääkohteena ja kunnioituksen kohteena oli evoluutiossa hienosti muotoutunut, elämää maapallolla ylläpitävä luonnontalouskoneisto. Rinteen luontoon kohdistuva kunnioitus pohjautui omakohtaisiin kokemuksiin Koillismaan luonnon ja luontaiselinkeinojen keskellä. Minulla taas oli pontimena käytännön sovellutuksiin tähtäävä biologinen tutkimustyö ja viehätys tieteen popularisointiin.
Rinteen luottamuksen saavuttamisessa oli pisteenä i:n päällä se, että olin Sirkka-Liisani tulemana suorittanut huomattavan osan tutkimuksistamme pohjoisessa - jopa Koillismaata pohjoisempana. Tutkimusten kirjoon kuului tunturimittari-tuhojen vaikutus metsärajaan, kärpästen päivärytmiikka Lapin yöttömässä yössä, erämaakärpästen sopeutuminen ihmisten seuralaisiksi ja kärpästen kehitysnopeus tunturien eri vyöhykkeissä. Sinunkaupatkin olin Sirkka-Liisani kanssa tehnyt Jäämerellä, lintuvuoren juurella ja Nordkappin tuntumassa. Meissä oli siten Rinteelle kelpaava määrä pohjoista ulottuvuutta.
Vaikka Helsinki ja Kuusamo ovat melko etäällä toisistaan, kehittyi meille myös perheiden välinen ystävyys. Sitä säesti Kuusamon koskien rauhoitettu pauhu (Reino Rinteen uraa uurtava suurvoitto), Suonnansaaren perinnetunnelmat, kalaisan Kitkajärven avarat näkymät sekä Posion aurattujen avohakkuualueiden kauhunäkymät. Perheittemme välinen yhteyden luonne on symbolisesti ikuistettuna J. Jauhiaisen toimittamaan Areena-teoksen kolmannen osan aukeamalla 212-213 (1979). Siinä Sirkka-Liisa Nuortevan ottama kuva näyttää, miten "puuston poistaminen avohakkuulla paljastaa maaston muodot kulkijan tarkastettavaksi". Kuva posiolaisen kuivatusojan yli loikkaavasta Eeva-Maria kuopuksestamme taas havainnollistaa sen, "miten laaja avohakkuualue muodostuu todelliseksi painajaiseksi yösuunnistajalle". Kuva aurausvaon pohjalla kameroineen kyykkivästä "Kuusamon karhusta" eli Reino Rinteestä taas kertoo miltä näyttää, kun luonnonsuojelija valokuvaa 14.7.1976 Kitkajärven puuttomaksi ruhjotussa rantametsässä avohakkuualueelta löytyvää "dynaamista kauneutta". Tuolta kirjan aukeamalta kumpuaa myös yhteisretkellä käytetty ironinen sanailu niillä ilmauksilla, joilla tehometsänhoitajat olivat kaunistelleet tekojaan. Noiden ilmauksien kertailu maastossa juurrutti ne aivojen käyttövarastoon. Kirjoituksia laadittaessa ne nousivat sieltä sujuvasti esiin.
Reino Rinteen kirjallisen tuotannon kiehtovin piirre on hänen humoristinen perusotteensa sekä kyky istuttaa tekstiinsä sattuvia vertauksia ja huikaisevia filosofisia oivalluksia. Näiden perusteella Reino Rinne voidaan lukea kuuluvaksi suomalaisten pakinoitsijoiden joukkoon - jopa ihan sen parhaimmistoon. Vertailevan tyyli- ja sisältöanalyysin pohjalta toteutettu Rinteen sijoittaminen Suomen pakinoitsijoiden kirjoon olisi ollut kiintoisa lisä Pertti Sillanpään väitöskirjassa. Voidaankin kysyä, miksi hän ei tällaiseen ryhtynyt?
Toiminta sanomalehtimiehenä kuuluu oleellisena osana Reino Rinteen henkilökuvaan. Tämä tulee Sillanpään väitöskirjassa toistuvasti esiin. Se koetaan väitöskirjassa tavallaan itsestään selväksi ja tehokkaaksi vaikuttamiskanavaksi, jota käyttäen Reino Rinne levittää ympäristösuojelullisia näkemyksiään päättäjien ja kansalaisten tietoon. Lehdistön käyttökelpoisuus asennemuokkauksen välineenä on varmasti ollut selvänä Reino Rinteelle itselleenkin. Siksipä väitöskirjassa ei ole sanottavimmin paneuduttu miettimään, miten paljon kouliintuminen sanomalehtimieheksi on vaikuttanut hänen menestykseensä ympäristönsuojelijana. Tämä olisi tärkeätä tietää silloin, kun korkeakoulujen piirissä harkitaan, mistä kaikkia valmiuksia ympäristönsuojelijoiksi koulutettaville olisi annettava? Onko ympäristönsuojelijoille itselleen annettava journalistisia valmiuksia, vai onko tärkeämpää tietää, miten toimittavat saadaan innostetuksi ympäristönsuojelijoiden näkemysten julkaisemiseen.?
Omakohtaisesti voin tässä asiassa todeta, että sanomalehtimiehen poikana minulla on ollut hallussani tieto siitä, miten ympäristönsuojelulliset julkaisut saadaan lehdistöä kiinnostavaan muotoon. Runsaat kuusisataa kertaa olen onnistunut, vain harvoin epäonnistunut. Kirjoitusten tehoa tarkkaillessani olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että journalistinen asennemuokkaus on tehokkain keino, jolla kansakuntaa ohjailevat poliittiset päättäjät saadaan ohjatuksi tutkimuksilla tarpeellisiksi osoitettuihin ympäristönsuojelullisiin toimiin.
Hieman paradoksaalinen on kokemukseni, että luonnonsuojelullisten kirjoitusten vaikutusteho nousee parhaaksi silloin, kun ne herättävät markkinatalouspiirit vastaväitteisiin. Näihin vastatessa luonnonsuojelulliset perustelut saadaan kuvatuksi hyvin perusteellisesti ja kansalaisilla on erityinen viehtymys väittelyiden seuraamiseen - niitä seurataan samalla asenteella kuin jääkiekko-otteluakin.
Akateemisessa ympäristönsuojelijoiden koulutuksessa ei normaalisti anneta journalistisia valmiuksia. Tämän puuttuessa ei hankittua ympäristönsuojelutietoa saada käytännön tilanteissa kunnolla hyödynnetyksi. Helsingin yliopistossa tilanteeseen etsittiin ratkaisua liittämällä ympäristönsuojelun opintoihin "ympäristönsuojelullisen vaikutuksen seminaari". Se lisäsi oppilaiden kykyä muovata sanontansa viestimiä kiinnostavaan muotoon. Samalla se hieman yllättäen lisäsi oppilaiden intoa ympäristönsuojelulliseen vaikuttamiseen.
Oulun yliopistossa tällainen oppijakso/kurssi voitaisiin Pohjoista ulottuvuutta korostaen nimetä: "Reino Rinteen malli ympäristönsuojelulliseen vaikuttamiseen".
Elonkehä 7/2006
Pekka Nuorteva
Kirjoittaja on ympäristönsuojelun emeritusprofessori. Kirjoitus on kirjallinen puheenvuoro Pertti Sillanpään väitöskirjan tarkastustilaisuudessa Kuusamossa 5.6.2006 aiheesta: Aatos; eetos; paatos - Reino Rinteen pohjoinen puheenvuoro ympäristökeskusteluun.