Kalle Päätalo oli viime pyhänä saaressa vieraana, se Taivalkosken kirjailija, joka asuu Tampereella ja on kirjoittanut Koillismaan ja selkosen kansaa ja nyt kirjoittaa taas jotakin uutta.
Kiersimme saaren veneellä ja näimme kalan hyppäävän - oliko se pieni lohi tai iso harri? Joka tapauksessa harvinainen näky nyky-Kitkalla, jossa tuskin on enää muuta kalaa kuin muikkuja.
Sitten me kävelimme rannalla ja keräsimme kiviä. Kivet ovat mielenkiintoisia. Niihin voi ihastua aivan kuin kukkiin, lintuihin tai ihmisiin. Ja kun niitä katselee ja tutkii, niin tietenkin myös oppii tuntemaan.
Kivistä voisi kirjoittaa vaikka kaunokirjallisen teoksen, romaanin tai runokokoelman - ehkä näytelmän.
Eilen sain painomusteelta tuoksuvan kirjan. Nimi: Särkyvää kirkkautta. Hieno nimi. Surullisvoittoinen, mutta hieno. Kirja on A.E. Järvisen. Häntä pitää ihailla: aina hän vain jaksaa vuolla uutta tarinaa. En tietenkään eilen ehtinyt lukea Särkyvää kirkkautta, vain silmäillä ja siepata lauseen sivulta, toisen toiselta. Tällaisenkin: "Kun sen jälkeen illan pimetessä asetuin levolle louteen alle havuille, tunsin elämisen riemun niin täydellisenä kuin ihminen voi sen elämässään tuntea. Joitakin kevyitä hiutaleita putoili tulta kohti, sen valossa kimaltaen, ja musta taivas oli puiden latvojen takana selkeä, tähtiä täynnä. "
Alkaa tuntua syksyiseltä. Kesä on mennyt, melkein mennyt. Nyt taas alkaa olla aikaa ja halua lukea kirjoja. Ajattelen, että lukisin lähiaikoina Järvisen Särkyvän kirkkauden. Kun se tapahtuu, niin sitten kerron tarkemmin vaikutelmista.
KOILLISSANOMAT 24.8.1963