Tulen tavallisesti töihin klo 9 ja palaan kotiin klo 23. Neljäntoista tunnin työpäivä on minusta jokseenkin sopiva. Mutta ei voi tulla ihan joka päivä yhdeksältä ja olla kahteenkymmeneen kolmeen. Tuskin hevonenkaan sellaista kuuria pidemmälti jaksaisi. Joskus kuvittelen, että minulla on hevosen voimat. Mutta toisinaan usko pettää. Ja sitten saattaa sattua, että jonakin päivänä en tule ollenkaan töihin tai jos tulen, niin pakenen nopeasti eikä minua saa kiinni edes puhelimitse.
Kerta kaikkiaan minä en osaa paneutua normaaliin ihmisten työrytmiin: kahdeksan tuntia työtä, kahdeksan tuntia levollista valveella oloa, kahdeksan tuntia unta. Sillä tavalla aikansa jakaen jokainen ihminen eläisi terveesti, ei sairastelisi, ei menettäisi hermojaan eikä tuottaisi ympäristölleen harmia. Mutta minä en kerta kaikkiaan osaa elää niin kuin oikeat ihmiset. Huhkin silloin kun työ maistuu melkein mielettömästi ja silloin kun ei maistu, en tee mitään.
Minähän olen niin sanottu lehtimies. Lehtimiehen ammatti on maailman kurjin ja ihanin ammatti. Näin kerrotaan erään amerikkalaisen lehtimiehen sanoneen. Hän käytti kyllä "kurja" sanan asemasta "pirullinen". Olen tämän asian kuullut Agapetukselta, joka minua opetti sanomalehtimiehen ammattiin talvella 1937-38. Agapetus oli hyvä ja mielenkiintoinen opettaja. Puhui huumoria, laski leikkiä. Ja uskoi oppilaisiinsa, meihin kaiken maailman jukuripäihin joihin tuskin olisi ollut perustelua uskoa.
Perheenjäsenenä lehtimies (ja nainen) on toivoton tapaus, luulisin. Unohtaa ruokatuntinsa. Ylen harvoin on kotona. Osallistuu muiden perheenjäsenten rientoihin ani harvoin. Unohtaa vaimon nimi- ja syntymäpäivät, hääpäivästä puhumattakaan.
Itse ammattiin palatakseni minun on puolestani sanottava, että mikäli saisin aloittaa uudelleen alusta, en vaihtaisi. Sillä lehtimiehen ammatti on sellainen ammatti, jonka varjopuoletkin ovat valopuolia.
Julkaistu Koillissanomissa 20.3.1965