Särkyvää kirkkautta ... Tämä A. E. Järvisen viimeisen kirjan nimi oli jotenkin hätkähdyttävä. Jo edellisen kirjansa nimessä Järvinen ilmoitti, että hän oli saapumassa päätepisteeseen. Hän tunsi ja sanoi olevansa viimeisellä vedenjakajalla. Viikko sen jälkeen, kun särkyvää kirkkautta tuli käteeni tervehdyksenä Lapin kirjailijamestarilta, saapui sana: A. E. Järvinen on sivuuttanut viimeisen vedenjakajan horisontin rajan.
Viimeisen kerran tapasimme heinäkuun alkupäivinä Rovaniemen Perunkajärvellä. Järvinen johti kirjailijain kokousta. Hän puhui ja kuunteli kiinnostuneena, kun toiset puhuivat. Hän piti harvinaisen pitkän päättäjäispuheen, jonka sisimpiä ajatuksia oli: ihmisen yhteyttä luontoon ei pitäisi katkaista, tuhota; ihmisen yhteyttä toisiin ihmisiin pitäisi lujittaa, parantaa.
Viimeisen henkilökohtaisen tervehdyksen sain kirjailijamestarilta kuusi viikkoa sitten. Persoonallisessa kirjeessään hän sanoi: Ihmisen elämä on 50 vuoteen asti oppikoulua, 60 vuoteen korkeakoulua, sitten seuraa kypsyyskausi. Jotakin näin. Ne 12 vuotta, jotka A.E. Järvinen vaelsi 60 täytettyään, päästötodistuksen elämän korkeakoulusta saatuaan, olivat hänelle kypsän elämän hedelmällisiä vuosia. Niinä vuosina hän lähetti kauneimmat kirjeensä kairoiltaan Suomen kansalle. Niissä kirjeissä välkehtii ihmeellistä kirkkautta, joissa hiljaisuus helähtelee, kuten hän sanoo viimeisen kokoelmansa alkusivuilla, siinä hän puhuu kaamosajan kirkkaudesta. Kaamosajan kirkkaus? Kenties vain viimeisellä vedenjakajalla vaeltava elämän kullanhuuhtoja voi tajuta kaamosajan kirkkauden ja siitä kuulijoilleen puhua.
Särkyvää kirkkautta, niin minusta tuntuu, ei sittenkään ole särkyvää kirkkautta. Tai mikäli särkyvää ja sammuvaa, niin silti aina uudelleen eheytyvää, uudelleen ja uudelleen syttyvää.
Jotakin on särkynyt, jähmettynyt, sammunut A.E. Järvisen suu ei enää puhu, kynä ei kirjoita. Ja kuitenkin: kirkkaus syttyy aina uudelleen. Jotakin meni- kirkkaus jäi.
KOILLISSANOMAT 31.8.1963