Tunturi ja Turre

- Paljonko kello on? Osmo Saastamoisen kysymys. Harva sen lausuu niin luontevasti, niin kiihkottomasti, aivan kuin ohimennen. Miksi sinulla ei ole kelloa? Onko sinulla koskaan ollut kelloa?

- Kadotin muistaakseni vuonna 1956 Rukan kisoissa kelloni. Ei se minua harmittanut. Tuntui siltä kuin olisin vapautunut jostakin joka oli minua aina kiusannut, piiskannut.

Eräs hyvä kaveri tarjoutui ostamaan minulle kellon, voin hänet mainitakin - Kauko Järvinen. Selitin etten tahtonut. Myöhästyn kuitenkin kaikista tilaisuuksista ja tilanteista. Jos koetan pitää kynsin hampain kiinni aikatauluista, tuntuu siltä kuin joutuisin pois omilta raiteiltani. Mistään ei tule mitään.

Osmo Saastamoinen ei ole syntynyt Kuusamossa. Hänen sukujuurensa ovat Keiteleellä. Puolustusvoimain lentovoimien konemestarin ainoana perheen poikana hänen juurtumisensa nuoruudessaan johonkin tiettyyn seutuun olisi ollut luonnollista. Kohtalo, jos nyt niin halutaan sanoa ja uskoa, sijoitti hänet sotien jälkeisessä tilanteessa, jota jälleenrakennuskaudeksi sanotaan, Kuusamoon. Osmo Saastamoisen henkilökohtainen elämä avautui näihin aikoihin. Hän aikuistui. Hänestä tuli koillismaalainen. Hän aloitti radiomekaanikkona. Perusti liikkeen, joka rynnistyksenomaisesti tunkeutui heti Kuusamon tunnetuimpien yritysten joukkoon. Konesähkö ei ollut mikä tahansa persoonaton myymälä ja korjauspaja. Sitä elävöitti Osmon ja hänen isänsä Jouko Saastamoisen - lempinimeltään Ukon - poikkeuksellisen voimakas ja erilainen henki.

Osmo Saastamoinen ei ole hengeltään liikemies. Hänen kätensä on auliimpi antamaan kuin ottamaan. Jo Konesähkön aikoihin kävi selville, ettei hänen pyrkimyksensä perustunut aineelliseen tavoitteluun; hänen menestyksensä ja eteenpäin menonsa perustui henkisiin ominaisuuksiin, siihen johonkin, jonka tajuamme ihmisessä olevan lähtöisin sydämestä.

Muistan kun me 1950-luvun alkuvuosina puuhasimme, Osmo ja minä kahdestaan, kokonaisen yön Koillissanomien toimituksessa tai Konesähkön konttorissa yhden ilmoitustekstin kimpussa. Ei riittänyt, että Konesähkön ilmoitus olisi myyvä, sen pitäisi pystyä puhumaan ihmisille, koskettamaan heitä hyvällä kädellä. Näissä istunnoissa syntyi jokin sellainen sittemmin niin lentäväksi lauseeksi muodostunut lause kuin 'Rukalle ruskettumaan Konesähkön kautta'. Ruka oli jo tällöin tietyn pienen ryhmän harrastuksen kohteena. Sinne tehtiin sunnuntaisin partioretkiä. Niillä oli ilmeinen tunnustelun luonne, ehkä tietämättämme. Rukan retken valokuvia me joskus yökaudet suurensimme. Puuhat keskeytti usein aamun valkeneminen. Havahduimme: on lähdettävä töihin.

Rukan matkailu- ja urheilukeskuksen historia, jos kymmenvuotiskaudesta voidaan historia -määritelmää käyttää, liittyy Osmo Saastamoisen nimeen. Itse hän sanoo: 'En minä mitään ole keksinyt. Olen ollut mukana'. Hän ei ole erikoistunut ihminen, spesialisti. Tekniikka, jonka palveluksessa hän aloitti, enemmän kuin liike-elämä ei ole häntä vanginnut kiertämään samaa ympyrää. Pohjimmiltaan hän on idealisti. 'Uusia ideoita on mahdoton keksiä, mutta ideoita voi etsiä ja löytää läheltä ja kaukaa.' Hyviä ideoita voi 'siirtää' mistä tahansa ja soveltaa olosuhteiden ja mahdollisuuksien mukaan omaan ympäristöön.

Osmo Saastamoinen on tehnyt opintomatkoja Ruotsin Åreen, Sveitsin Davosiin ja Itävallan Kitzböhelliin; sieltä hän on saanut monta virikettä tunturiurheilukeskuksen kehittämiseen. Kotimaasta ei paljon ollut oppia otettavissa. Syksyllä 1961 alkoi Rukatunturin rinteellä pyöriä Suomen ensimmäinen suurhissi, joka ratkaisevalla tavalla muutti tunturiurheilun luonnetta maassamme. Nyt sellaisia on noin 60, Rukalle on tulossa kolmas. Monien muiden keskusten perustajat ovat puolestaan etsineet ideoita Rukalta; tietysti myös samoilta jäljiltä ulkomailla, missä Osmo Saastamoinen yhdessä Lauri Määtän kanssa niitä ensimmäisen suomalaisena toimeksipanijana metsästi.

Osmo Saastamoinen on rakentanut Koillismaan matkailua henkilökohtaisesti enemmän kuin kukaan toinen. Hän hymähtää tälle tulkinnalleni ja mainitsee monia kavereita tai muita henkilöitä, jotka ovat tehneet ja aikaansaaneet paljon. Myönnän, että se pitää paikkansa. Mutta mikään muu kuin hänen ideoimansa ja johtamansa matkailuyritys Kuusamossa ja lähikunnissa ei toistaiseksi pysty tarjoamaan jatkuvaa työtä monille kymmenille ihmisille, aika ajoin aina 70 nousevalle ammatti-ihmisten ja harjoittelijain joukolle.

Siihen aikaan, kun Osmo Saastamoinen siirtyi Rukalle - tämä kuuluu Kaltiomajan aikakauteen - ani harvat suomalaiset asuivat tai tekivät työtä tunturilla. Tunturi työkenttänä, elämänpiirinä - millainen se on?
- Ei se ole helppo. Se on vaikea, ehkä kovakin, mutta siinä on jotakin, joka panee koetukselle, joka kysyy ihmiseltä: mikä sinä olet. Se kyllä tarjoaa paljon työtä ja riittämiin vaikeuksia, mutta kun niistä yhden ja toisen voittaa, niin tarjoaa se tyydytystäkin. Tunturi ei ole pelkästään kylmä ja kova. Mutta tunturi on rauhallinen, vaikka sen yllä ja ympärillä joskus myrsky riehuu. Se on myös vertauskuva, pyrkimykseni päämäärä. En ole vielä saanut sitä valmiiksi. On paljon tehtävää . . .

Rauhallinen kuin tunturi. Osmo Saastamoisen perusluonne. Tunturi otti häneltä ranteesta kellon. 'Sinä et tätä tarvitse'. Jos aiot täällä elää, sinun on toimittava minun aikatauluni, ei kellontaulun mukaan. Tunturin ja Osmo Saastamoisen sopusuhtainen rauhallisuus kuvastuu kaikessa Rukan matkailukeskuksen elämänsykkeessä. Se on omaleimaista. Kellon ja kiireiden aikataulujen hermostuttamat oudot ihmiset saattavat joutua hämmingin valtaan ja seota omissa ympyräissään. He odottavat, että ryntäilee, tanssii, ja kumartaa. Niin ei tapahdu. Tunturi on järkkymättömän rauhallinen. Se ottaa vastaan jokaisen tulijan, mutta hyväksyy vain ne, jotka osaavat pysähtyä hengittämään tunturin omassa tahdissa.

Tunturi on työtä ja arkea, ei suinkaan ankeata kaamosarkea kaikin ajoin, elämän arkea joka tapauksessa. Turre merkitsee Osmo Saastamoisen elämässä sunnuntaihetkeä. Turre, metsien levoton koira, kuten Paavo Noponen Saastamoisen perheen vaatimatonta ja viisasta lemmikkiä puhuttelee, vie isäntänsä metsästysretkelle, johon aina muodostuu sisältää.
- En minä ole mikään himosaalistaja, mutta mielelläni metsään menen ja pudotan metson tai koppelon, kun Turre sitä haukkuu ja pidättelee taitavasti edessäni. Turrella ei ole mitään sukukirjoja eikä kirjallisia todistuksia taidonnäytteistä, mutta lintukoirana sitä ani harvat pystyvät voittamaan. Vakaumustani, että viisas koira on ajatteleva olento eikä vain vaistonvarainen eläin, Turre on monilla yhteisillä metsäretkillämme vahvistanut.

Annoin kerran yhden kaverin ampua metson Turren haukusta. Sellaista on kyllä tapahtunut useamminkin, mutta tällä kertaa mies unohti erään tärkeän seikan, rituaalin. Hän ei leikannut linnun jalkoja koiran pureskeltavaksi. Turre hävisi huomaamattamme, vaikka lintuja olisi ollut läheisyydessä ja vaikka se yleensä vastenmielisesti lopettaa metsästyksen kesken. Palattuamme Rukahoviin tapasimme Turren, mutta silloin, enemmän kuin koskaan myöhemminkään, se ei 'sanonut päivää' tälle kaverille. Lintukoirat ovat perineet oikeuden haukkumansa linnun jalkoihin. Niiden ravinto- ja makuarvo ei varmaan ole minkään veroinen, mutta koska ne kuuluvat koiralle, ne on annettava. Vain isäntä voi tehdä sellaisen laiminlyönnin saamatta rangaistusta.

- Eräs toinen kaveri sai kerran Turren kahden kesken metsään - luvallani tosin, muuten se ei olisi lähtenytkään. Mies ampui lyhyeltä matkalta ohi ja lintu lensi pois. Turre loi halveksivan katseen mieheen, kääntyi hitaasti ja rauhallisin juoksuaskelin suunnisti kotiin.

En ole koskaan nähnyt Osmo Saastamoista suutuksissa, en ole koskaan kuullun hänen sanovan pahaa sanaa. Tiedän, että hänen kaltaisensa rakentajan tie on taloudellisten vaikeuksien 'kolmikymmenvuotista estejuoksua' kuivaesteineen, puomeineen, vesihautoineen. Mutta tiedän myös, että kilpailija ei tuijota kauan yhteen esteeseen. Hän katsoo päämäärään, joka on kaukana ja korkealla.

Reino Rinne: Koillissanomat 28.10.1967